Veitsen ja saksien teroittajista

Monissa 1800-luvun sadonkorjuukuvauksissa pyöritetään tahkoa ja teroitetaan viikatteenterää, mutta en ole tullut ajatelleeksi, että veitsenteroitus vaati enemmän taitoa.

Rauman lehti 11.2.1930

Niin paljon taitoa, että vuosisadan alkupuolella Helsinkiin etsittiin sanoalehti-ilmoituksella veitsenteroittajaa (Åbo Allmänna Tidning 8.7.1819). Vuosikymmen myöhemmin kaupungissa oli teroitettavaa kiertävälle teroittajalle (Helsingfors Tidningar 9.12.1829)

Puoli vuosisataa myöhemmin tilanne oli toinen. Helsingissä liikkuvat venäläiset veitsenteroittajat, jotka huusivat "slipa sax, slipa rakknif, slipa pennknif, slipa bra knif" olivat yhtä lailla kevään merkki kuin jäätelöä myyvät maanmiehensä (Hbl 8.5.1875, 19.3.1880). Teroittajat tunnettiin nimenomaan huudostaan: "Slipa knif, slipa sax, slipa rakkni-i-i-ifvar" (Hbl 10.11.1889) & "jag slipar saxar, slipar knifvar, slipar bra" (Wasa Tidning 9.5.1897).

Aili Salli Ahde-Kjäldman (s. 1892) kuvaa muistelmassaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) näkymää lastenkamarin ikkunasta Iso-Roba 6:n sisä pihalle.

Siellä liikkui monenlaista väkeä, jota kelpasi katsella. Veitsen ja saksien teroittajia, jotka vuorollansa huusivat: "shliipa, shliipa shakshar", ääntäen sen hauskasti venäkänvoittoisesti. Oli lystiä seurata, miten he jalallaan polkivat vipua, joka pyöritti hohkakiveä, niin että vesi alla olevassa kaukalossa lainehti ja roiskui. Nämä "sliiparit" olivat tärkeitä elinkeinoharjoittajia ja heillä oli kiitollisia asiakkaita joka talossa." (s. 25)

Ruotsinkielisen huudon takia veitsenteroittajat saivat suomenkielessä nimen liippasaksi ja heitä kutsuttiin myös veitsensliippaajiksi (Haminan Sanomat 12.10.1894). Veitsenteroittajia liikkui myös maaseudulla.

Kansan kuvalehti 9/1933
Copilotin värittämänä

Kalle Yrttiahon kirjoituksista

Limingasta kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomiin 21.1.1860: "Oli tuo ennen hyvä kun tuli tietoja täältäkin, kun oli Kalle Yrttiaho ja Rännärikin täällä, sillä ne sota-pojat seikat selvittelivät, saattivat muualle sanomat, selittivät vanhat seikat, mutta kun heistä toinen kuoli ja toinen on mennyt muualle, täytyypä nyt minun ruveta kirjoittamaan näiltä mailta..." Johan Rännäri on minulle tuttu nimi, mutta kuka oli Kalle Yrttiaho? Nimeään ei löydy V. J. Kallion kirjasta Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (1931), mutta muistosanat Oulun Wiikko-Sanomissa 10.12.1859 paljastavat yhteyden nimimerkkiin K. Y-o. 

Kalle Yrttiaho syntyi Oulun maaseurakunnassa 8.7.1835, kun Valpuri-äitinsä oli jo 46-vuotias. Isänsä Anders Yrttiaho (s. 29.9.1792) oli kirkonkirjojen mukaan torppari. Valpuri kuoli leskenä 11.8.1857. (Oulujoki RK 1825-34, 199; 1834-43, 206; 1844-50, 205; 1858-67, 233)

Krimin sodan aikana Kalle Yrttiaho ryhtyi muistokirjoituksensa mukaan "ruotu-sotamieheksi, oli myös Helsingissä olevassa harjoitus väestössä, kävi leirissä Zarskoe Selossa ja korotettiin alaupseeriksi". Mahdollisesti myöhemmin kirjoittamansa kertomuksen virkkeessä oli omaelämäkerrallisuutta: 

En ajatellut enkä osannutkaan ajatella ruvetessani sotapalvelukseen, kuinka se onnistuisi, siellä tulikin pakko nöyryyteen sekä muuhun ihmisyyteen; siellä heräsi minussakin halu opin ja laveamman tiedon perään, jonka hankkimiseen oli myös aikaa ja tilaisuutta. (OWS 28.8.1858)

Vuoden vaihteessa 1856-57 nimimerkki K. Y. lähetti Kuopion sanomiin saatetekstin ja pitkän runon, jotka otsikoitiin Muistutus ajattelemattomista puheista . Saatesanat jättävät epäselväksi onko runon kirjoittajaksi kuvattu nuorukainen sama kuin allekirjoittaja. Tähän kuitenkin viittaa viimeinen säkeistö: "Ei ole kiukus' kiivahassa / Tehny tätä Kalle, / Ei sydämessä kostavassa - / Kiitos Jumalalle!!"(Kuopion Sanomat 31.01.1857 no 5). 

Erityisesti runon säkeistö "Isäni kuoli kunnialla / Ei se muuten auta / Kuin kirkkomaahan kannettiin / Ja vihittihin hauta" jäi muistiin Limingalla, jossa sitä on pidetty Johan Rännärinkin kirjoittamana (Kaleva 19.5.1935). Toiset olivat varmoja, että runon oli kirjoittanut Kalle Yrttiaho: "Laulun hän teki sen johdosta, että sai eräissä tanssiaisissa rukkaset muutamalta sukuylpeältä talonryttäreltä muka siitä syystä, että hänen isänsä oli kuollut metsään. Näin selittää asian Turakan Eriika ja niin olemme kuulleet eräältä toiseitakin henkilöltä." (Liitto 22.11.1936)

Vielä vuonna 1939 85-vuotias haudankaivaja Antti Aittola Vihannista pystyi esittämään runosta 21-säkeistöä (Kaleva 27.4.1939) Näiden julkaisu innoitti erään rouvashenkilön soittamaan Kalevan toimitukseen. Hän "kertoi isänsä aikoinaan tätä samaa laulua laulaneen ja tyttären muistiin oli jäänyt m. m. kaksi sellaista säkeistöä", joita Kuopion Sanomissa ei ollut (Kaleva 03.05.1939 no 99). Kummankin muistajan säkeet eroavat nimimerkin K. Y. runosta eli laulu lienee siis kiertänyt paljon. Se tuli mahdollisesti julkaistua myös arkkipainatteena, sillä vuonna 1939 oltiin käsityksessä, että "laulu on aikoinaan oululaisessa Barckin kirjapainossa painettukin".

Jos runo tosiaan liittyi Liminkalaisen Simulan talon kesteihin, Kalle Yrttiaho oli Limingassa jo kuukausia ennen virallista muuttoaan. Oulusta toukokuussa 1857 saamansa muuttotodistuksen arvioissa ei ollut hävettävää, mutta ne eivät ennustaneet uraa opettajana ja kirjoittajana. 

Jo kuukausi ennen muuttokirjan ottoa Kalle Yrttiaho kirjoitti Limingassa ensimmäisen (tai ainakin ensimmäisen löytyneen ja tunnistetun) paikalliskirjeensä, jonka pääaiheena oli uhkaava nälkä (OWS 11.4.1857 no 10).  Hän jatkoi samasta aiheesta kuukautta myöhemmin, mutta jätti sitten genren joksikin aikaa muiden innokkaiden liminkalaisten kirjoittajien käsiin (OWS 16.05.1857 no 15).

Paikalliskirjeiden sijaan Kalle Yrttiaho lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin pidempiä ja opettavaisia tarinoita: Se on tyhmästi herjata lähimmäistään ruumiin virheillä. (OWS 17.10.1857 no 37),  Paavo Luonokkaan elämän-tapauksia (OWS 09.01.1858 no 2  & 16.01.1858 no 3), Vääryydellä koottu tawara ei ole hyödyllinen (OWS 10.04.1858 no 15  & 17.04.1858 no 16) sekä  Ole mies ja kärsi kaikkia, niin onni sinua odottaa (OWS 24.07.1858 no 30  & 31.07.1858 no 31  & 21.08.1858 no 34  & 28.08.1858 no 35). 

Vuoden 1858 lopulla Kalle Yrttiaho palasi paikalliskirjeiden kirjoittajaksi raportoimalla varkaudesta (OWS 23.10.1858 no 43),  hyvyydestä ja pahuudesta (OWS 20.11.1858 no 47) ja varoittaen soimauksesta viitaten liminkalaiseksi esittäytyneen Johan Nopsasen runoon  (OWS 05.02.1859 no 5). Runoon reagoi myös Johan Rännäri, jonka kirjoitus samassa lehdessä oli otsikoitu Onko tarpeellinen lähettää maa-seurakunnista kuulumisia sanomalehtiin, ja pitääkö niissä kirjoittajan nimensä salata eli julkaista? Myöhemmässä kirjoituksessaan Rännäri kertoo, että Limingassa Nopsasen runoa oli epäilty sekä hänen että nimimerkin K Y-o tekemäksi (SJS 21.03.1859).

Kirjessään Sanginjoelta 12.7.1859 Kalle Yrttiaho ei käyttänyt nimimerkkiä vaan allekirjoitusta "K. Yrttiaho. Lasten opettaja". Tekstistään selviää, että hän oli opettajana kesäkuun lopussa perustetussa Oulun maaseurakunnan kiertokoulussa (OWS 23.07.1859 no 29). Kuukautta myöhemmin hän raportoi Pikkaralan kylästä (OWS 13.08.1859 no 32).

Opetustyön lomassa syntyivät tekstit Isä lapsinensa. Erään nuoren miehen päiväkirjasta (OWS 24.09.1859 no 38 &  08.10.1859 no 40  & 15.10.1859 no 41) ja  Miten tavallisesti naimiset tapahtuvat talonpoikaisessa kansassamme (OWS 26.11.1859 no 47  & 10.12.1859 no 49).

Kalle Yrttiaho olisi kirjoittanut varmasti vielä paljon, mutta 26.11.1859 hän lähti illalla Oulunjoen vielä heikoille jäille ja putosi jokeen. Ruumiinsa löydettiin joulukuun alussa.

Sekä sotapalveluksessa että kouluttajana ollessaan oli Yrttiaho kaikilta hyvänä pidetty ja rakastettu, niinkuin nerokas ja hyvätapainen mies, jonka tähden hänen onnetoin kuoleman tapauksensa herätti yleisen kaipauksen. (OWS 10.12.1859)

Turun ja Helsingin asukkailleen tarjoma laidunnuspalvelu

Kun ei tiedä niin kuvittelee. Mielessäni menneisyyden piiat veivät Helsingin lehmiä Hakaniemeen ja jäivät eläinteen viereen seisomaan. Mutta sehän olisi ollut työvoiman hukkausta ja ilmeisesti useimmat kaupungit järjestivät yhteisen paimenen yhteiselle laitumelle jo varhain. 

Turussa kesällä 1794 systeemi sakkasi, sillä eläimiä tuotiin liian myöhään eli aamuseitsemän jälkeen kokoontumispaikkana toimineille Uudenmaan ja Hämeen tulliporteille, joiden ulkopuolella laitumet olivat. Kotiin viemisen sijaan karja jätettiin harhailemaan! Lehmät saattoivat löytää tiensä laitumelle, mutta vuohet usein palasivat kaipunkiin häiritsemään asukkaita.  (Åbo Tidningar 12.06.1794)

Keskellä seuraavaa kesää oli taas havaittu ongelmia ja parannuskohteita. "Nummen puolella" kaupungin laidunmaa oli juuri aidattu, jotta naapurikylien karja ja hevoset eivät pääsisi sen ruohoa syömään. Kustannusten kattamiseksi määrättiin jokaisesta laiduntavasta hevosesta (uusi?) maksu ja kaupungissa kävijöiden piti maksaa hevosten laiduntamisesta päivämaksu. Karjan osalta laidunmaksun korotus oli tulossa, muttei vielä päätetty. Maksujen säädön lisäksi rajoitettiin käyttöä. Laidun oli tarkoitettu talven yli pidetyille eläimille, joten sinne ei saanut tuoda keväällä ostettuja eläimiä, etenkään lampaita ja vuohia. Oksiakin napsivat vuohet koettiin niin ongelmallisiksi, että tämä oli niille viimeinen kesä kaupungin laitumella, vaikka kaupungin johto ymmärsi eläimien tärkeyden varattomille asukkaille (Åbo Tidningar 13.07.1795)

Seuraavina vuosina maksuista piti antaa muistutuksia (Åbo Tidningar 27.6.1796, 10.7.1797, 2.7.1798, 15.7.1799). Kesällä 1800 ongelmana olivat laiduntavat eläimet, joista ei oltu maksettu. Viimeistään tässä vaiheessa otettiin käyttöön maksusta todistava poletti (Åbo Tidning 26.07.1800, 12.06.1801). Vuosikymmeniä myöhemmin otettiin käyttöön eläimen kaulaan ripustettava merkki, joka vaikuttaa käytännöllisemmältä (Åbo Tidningar 3.6.1835 no 43).

Vuodesta toiseen samanlaisissa ilmoituksissa ilmoitettiin, minä päivänä laidunkausi alkoi, että maksu piti maksaa ja eläimet pitää kuljettaa tullille aamuseitsemäksi ja hakea iltaseitsemältä. Kummallakin tullilla tai paremminkin niiden ulkopuolisilla laitumilla oli oma paimenensa, joita palkattiin sanomalehti-ilmoituksillakin (esim. Åbo Allmänna Tidning 25.05.1811, 4.6.1812, 19.11.1812).

Helsingissä laiduntamisesta oli muodostettu huutokaupattava urakka viimeistään vuonna 1823. Sanomalehden lisäksi huutokaupasta ilmoitettiin kirkonkuulutuksissa ja rummunpäristyksen jälkeen kadunkulmissa. Huutokaupan voittaneen kaupunginkassööri Langen piti 120 ruplaa ja 50 kopeekkaa vastaan järjestää paimenet, joille maksettu korvaus oli määrätty samoin kuin itse maksu, joka oli puolet halvempi porvareille. Paimennuskausi ja päiväaikataulu oli määritelty samaan tapaan kuin Turussa. Aamun ja illan kokoontumispaikoiksi merkittiin maistraatin pöytäkirjaan ensin "Tullit", mutta koska niitä ei enää virallisesti ollut marginaaliin kirjoitettiin ensin Erottajan vieressä sijainnut Lampeniuksen viljelmä ja nykyisessä Kaisaniemen puistossa sijainnut Edbomien viljelmä. Nämäkin yliviivattiin ja lopulta päätettiin, että lehmät vaihtoivat hoitajaa avoimella paikalla Espoon tullin, joka edelleen ihmisten mielissä sijaitsi myöhemmän Runebergin patsaan kohdalla, ulkopuolella (Erottaja?) ja Pitkällä sillalla. Valitettavasti pöytäkirjassa ei sanota mitään siitä mihin ruohoa kasvaviin paikkoihin lehmät ja hevoset vietiin. (FAT 22.04.1823; HKA. Mpk 28.4.1823 §1). 

Vuonna 1828 merkityksensä menettäneet tullit korvattiin venäläisten vaatimilla vahtituvilla ja laskupuomeilla, joten kokoontumispaikkoihin voitiin viitata yksinkertaisella ilmaisulla "vid slagbommarne" (HKA. Mpk 27.4.1831 §2). Läntistä laskupuomia, joka rakennettiin Kolmen sepän patsaan tienoille, kutsuttiin kuitenkin arkikielessä edelleen Espoon tulliksi. Turun kasarmin valmistumisen myötä laskupuomi siirrettiin vuonna 1833 sen "toiselle puolelle" (FAT 3.8.1833).

Vuonna 1838 laidunnuksesta alettiin julkaista pidempiä sanomalehti-ilmoituksia, jotka toistuvat samanlaisina vuoteen 1856, jolloin laskupuomit monikossa korvattiin Hämeentullilla (vid slagbommen invid Tavastländska tullen), mikä antaa ymmärtää, että tulloin laidunnus päättyi kaupungin länsipuolella. Vastaavia ilmoituksia oli vielä vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin kokoontumispaikka oli "vid slagbommen å östra chausséen" (Hufvudstadsbladet 30.6.1889). Joko eläimien väheneminen tai sopivien laidunmaiden katoaminen päättivät käytännön.

Lehmien määrästä ei ole valmista tilastoa ja kirjallisuus antaa ristiriitaisia tietoja. Jere Jäppisen mukaan "Vuonna 1870 lehmien pito kiellettiin Helsingissä siisteyden vuoksi."  Leena Packalenin julkaisussa Stadin maitotinki. Vuosisata maidon kauppaa Helsingissä (1987) puolestaan väitetään, että "Helsingissä oli 1870-luvun lopussa 462 lehmää". Eron todennäköisesti selittää Helsingin rajaus, sillä Packalen toteaa myös, että 

Helsingin väkiluvun kasvaessa 1800-luvun lopulla nopeasti, kiristyi maistraatin ote kaupungin asioiden hoidossa. Maistraatti oli jyrkästi päättänyt, ettei lehmä enää kuulu kaupunkikuvaan ainakaan keskustassa.

Lehmies pito kiellettiin ensin Kruunuhaan etuosissa, Kaartintorin liepeillä, Bulevardilla... 

Varovaisuus tarpeen tekoälyn käännösten kanssa

Laiskuuksissani laitoin Copilotin tekemään blogitekstiä varten suomennosta etsintäkuulutuksesta, vaikka teksti oli merkitykseltään minulle selvä. Koska olin se jo pariin kertaan lukenut, huomasin suomennosta tarkistaessani helposti virheet. Se, että Upbörds-Skrifwaren ei kääntynyt pidemmälle kuin uppbörds-kirjuriksi, ei ollut yllättävää, sillä olin itsekin tarkistanut sanan merkityksen FHO:sta. Koppärrig eli rokonarpinen on myös erikoisempi sana, jolle Copilot kehitti vastineiksi kuparinsävyisyyden ja toppatukkaisuuden. Vaaleansininen oli tullut väärinluetuksi (linsblå & husblå), joten ei saanut oikeaa suomennostakaan eli oli ensin harmaansininen ja sitten tunnansininen. 

Omituisin virhe oli samalla vakavin. Vaikka Copilot oli aivan oikein lukenut sanan Svensk, se suomensi sen sanaksi suomalainen. Lokalisaatio meni överiksi? Merkityksen hävittämisen ohella tämä on huolestuttavaa siksi, että ellen olisi lukenut alkuperäistä fraktuurana tai Copilotin tulkintana, suomenkielinen teksti olisi tuntunut ihan järjelliseltä.

Kansallisarkiston astioimattomat aineistot ja tiedot

Ann- Catrin Östman jakoi HTF 3/2023:ssa julkaistun artikkelinsa "Estniska överlöpare i Finland på 1810-talet– krav på förvisningar under en ny gränsregim" ensimmäisessä alaviitteessä kiitoksia:

Med tacksamhet minns projektforskarna den hjälp som Veli-Matti Pussinen, direktör vid Riksarkivet, gav när projektet planerades. Han informerade bland annat om den för projektet så viktiga källserien med allmänna kungörelser.

Projektille tärkeä lähde oli siis löytynyt Kansallisarkiston henkilökunnan vinkillä. Kyseisessä artikkelissa se saa viitteen "Lääninhallituksen kuulutukset, Riksarkivet Åbo" ja Östmanin suomenkielisessä artikkelissa HAikissa 2/2025 sama on sidottu sarja "Lääninhallituksen kuulutukset. Kansallisarkisto, Turku". Östman hyödynsi 1800-luvun kuulutuksia, joiden pariin en ole Kansalliskirjaston kokoelmissa vielä ehtinyt, mutta mieleen heräsi kysymys, onko sarjassa kuulutuksia edelliseltä vuosisadalta, jossa olen Kansalliskirjston kokoelmissa huomannut muutamia aukkoja.

Joten kokeilin hakea kuulutuksia Astiasta. Ei osumia, joten lähetin tiedustelun 16.3.2026. Siihen vastattiin 10.4.2026:

Kyseessä oleva aineisto on sarja kirjoiksi sidottuja Lääninhallituksen kuulutuksia. Aineistoa ei ole listattu Astiaan, sillä ne eivät ole osa mitään arkistoa, vaan ne on sijoitettu kirjastoon. Kirjastossa säilytettävien kuulutusten ajallinen kattavuus on 1670 - 1910.

Sijoitettu kirjastoon, mutta eivät näy ainakaan haulla 'Lääninhallitu* kuulutu*' Kansalliskirjaston kirjastotietokannassa. Tätä en älynnyt kysyä, mutta tiedustelin, ovatko kuulutukset paljon puhutun digitaalisen toimittamisen piirissä. Tähän vastattiin eilen:

Asiaa piti selvittää hieman tarkemmin, joten pahoittelut vastauksen viipymisestä. Valitettavasti aineiston kopiointi digitaalisen toimittamisen puitteissa ei onnistu. Tämä johtuu siitä, että aineistoa ei ole listattu astiaan. Tämän vuoksi digitoiduille kuville ei ole Astia-palvelussa paikkaa eikä aineistoon johtavaa linkkiä voida luoda.

Aineistoon voi kuitenkin tutustua paikan päällä Turun toimipisteessä avoimina tutkijasalipäivinä, joista seuraavat ovat keskiviikkoja 13.5. Ja torstaina 11.6. Koska aineistoa ei ole Astiassa, sen voi tilata vapaamuotoisena aineistotilauksena.

Vastaus tarkoittanee, etten myöskään voi tilata itselleni merkittävän Turun luettelohuoneen kortiston digitointia, puhumattakaan muista luetteloista, joiden kaikkea tietoa ei todellakaan ole viety Astiaan. Täytynee fiksata syksyn kalenteriin Turun päivät, sillä vaikka vapaaherratar olenkin, niin sekä touko- että kesäkuun aukiolopäivä on buukattu muuhun. 

Ehkä sitten paikalle päästyä selviää, miksi aineisto pitää tilata, vaikka se on "sijoitettu kirjastoon". En suuremmin ihmettelisi, jos Helsingistä matkustettuani minulle kerrotaan, ettei kuulutuksia mistään löytynyt. Eikä tulevaisuudessa kukaan enää osaa niitä kaivata, ellei osu Östmanin alaviitteisiin tai tähän sepustukseen. Mitähän muuta luetteloimatonta aineistoa on muissa Kansallisarkiston toimipisteissä?

Ilmestynyt: Ruotsin hallitsijaperheen juhlinta 1700-luvun Helsingissä & Uutisia 1760-luvun Helsingistä

Kun vihdoin sain aikaiseksi tarjota Historia Helsinki -sivustolle tekstejä, niin pitihän mukaan ottaa myös rakkaat 1700-luvun sanomalehdet: Ruotsin hallitsijaperheen juhlinta 1700-luvun Helsingissä & Uutisia 1760-luvun Helsingistä.

Lyhyt rakkaustarina Savosta

Åbo Underrättelserissä julkaistiin vuosina 1865-1866 (*) lyhyiden juttujen sarja yhteisellä otsikolla Minnen från Sawolax. Ensimmäinen osa kertoi Johan Conrad Weberin ja Anna Elisabeth Tavaststiernan tyttärestä, jonka iän perusteella tarina alkaa kesästä 1784. Tarinassa mainittu Hans Henrik Hasselblatt kuitenkin liittyi Savon jääkäreihin vasta vuonna 1789 ja eteni jääkäriksi vasta pari vuotta myöhemmin. Eli juttu voi olla enemmän puppua kuin totta.

Sata vuotta sitten asui Saksalan kartanossa, nykyisen Mikkelin kaupungin läheisyydessä, majuri Weber perheineen, johon kuului muun muassa muutamia tyttäriä. Eräänä kauniina kesäiltana perhe, joka istui puutarhassa muutamien vieraiden kanssa, kuuli tuttuja säveliä: suomalainen sotilasosasto marssi silloisen kirkonkylän läpi kohti Juvaa. 

Nuoriso oli siihen aikaan suunnilleen samanlaista kuin nytkin: se riensi läheiselle maantielle nähdäkseen osaston lähempää.

Pieni joukko koostui noin 50 Savon jääkäristä, joita johti vänrikki Hasselblatt, asuva Freudenhofissa Rantasalmen pitäjässä. Ohikulkiessaan hän tervehti kohteliaasti tyttöjoukkoa. 

Tuskin oli jääkärijoukko kulkenut ohi, kun tytöt alkoivat arvioida sitä ja sen päällikköä. Toiset arvelivat Hasselblattin osoittaneen heille kohteliaisuutta; toiset taas pitivät epäkohteliaana, että herra tervehtii aivan tuntemattomia naisia. Jotkut sanoivat, että vänrikkiraukka oli käyttäytynyt suorastaan typerästi; toiset väittivät hänen viiksiensä olevan mustatut, toiset kutsuivat häntä rumaksi, toiset kauniiksi — aivan kuten nykyäänkin.

Eräs nuori ja kaunis tyttö puolusti sankariamme eniten. “Sanokaa mitä tahdotte”, hän huudahti, “mutta hänellä oli niin kauniit huuletkin, että minä milloin tahansa suutelisin häntä, jos vain saisin.” Tämä oli Charlotte Weber, silloin 16‑vuotias.

Pian tämän jälkeen tytöt säikähtivät siksi, että eräs sotilas, joka oli jäänyt jälkeen toimittaakseen jotakin kirkonkylässä, kulki heidän ohitseen. Hämmennys oli suuri: “Ajatelkaa, jos hän kuuli mitä puhuimme.” Pian he kuitenkin rauhoittuivat ajatuksesta: ehkä hän ei ymmärtänyt ruotsia.

Pari vuotta kului. Hasselblatt, joka oli tältä mainitulta sotilaalta todellisuudessa kuullut suurimman osan tyttöjen keskustelusta, vieraili jälleen Mikkelissä. Eräänä iltana Saksalassa hän sanoi Hippolittra Mathilda Weberille, edellä mainitun Charlotten sisarelle: “Kaksi vuotta sitten vierailin Mikkelissä. Te suvaitsitte silloin useiden todistajien läsnä ollessa parjata minua. Te sanoitte, että minulla oli mustatut viikset. Tutkikaa nyt asian oikea laita, pyytäkää rikoksenne anteeksi tai kuolkaa käteni kautta.” — Hänen viiksensä tutkittiin, todettiin mustiksi ja omistaja sai iloisen anteeksipyynnön.

Mutta eniten Hasselblattia kiinnosti luonnollisesti se, joka oli luvannut suudella häntä — kaunis Charlotte. Hän oppi rakastamaan tätä, ja tämä häntä. Jälleen kului pari vuotta. Hasselblatt, nyt luutnantti, joutui mitä häpeällisimpään oikeudenkäyntiin, pidätettiin ja pakeni. Ennen lähtöään hän lähetti Charlotte Weberille tällaisen joutsenlaulun:

Niin kuin joutsen valittaa

Kun se rannalla lepää

Ja murheisen laulun saattelemana

Kiitää kohti muutostaan;

Niin myös tämä rinta

Tekee viimeisen lähtönsä.

Tahdon paljastaa tuskani —

Kaipaan sinua ja kuolen.

Rakastavaiset eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Charlotte Weber kuoli naimattomana vuonna 1836. 

(Åbo Underrättelser 3.8.1865. Suomennos Copilot, selvimmät virheet korjattu. Rippikirjan mukaan Charlotte kuoli vuonna 1833.)

(*) Åbo Underrättelser 03.10.1865 no 115, 07.10.1865 no 117, 16.11.1865 no 134, 17.02.1866 no 20, 24.02.1866 no 23, 13.03.1866 no 30, 20.03.1866 no 33, 03.04.1866 no 38, 08.09.1866 no 105