Aiemmissa sarjan osissa leikelty Illustrerad Tidning sai vuonna 1865 innovatiivisesti nimetyn kilpailijan Ny illustrerad tidning. Sen ihka ensimmäisessä numerossa julkaistiin kuva Porthanin patsaasta Turussa.
Patsas oli juhlallisesti vihitty edellisenä vuonna ja suomalainen lehdistö jakoi kuvan juhlallisuuksista. Nyt kun tarkistin Finnan huomasin, että juhlakuva perustuu J. Reinbergin valokuvaan.
Itse patsaasta kiersi Suomessa kuva, jossa se oli irroitettu kaikesta taustastaan.
Eräs ukko, nimeltä Kymäläinen, kotoisin Viipurin pitäjästä, joka täällä on monta vuotta käyskellyt talosta taloon, elättäen itsensä osaksi puuastioita vannehtimalla sekä luutien ja vispilöiden y. m. s. myymisellä, osaksi kerjäämiselläkin, on äsken kuollessaan jättänyt jälkeensä 3,000 hopearuplaa, jotka olivat erään täkäläisen kauppahuoneen tallennettavina. Vasta kun huomasi loppunsa lähestyvän, ilmoitti hän tämän isäntäväellensä Hiekan kaupungin-osassa, jossa hän oli saanut muutamassa nurkassa asua ilmaiseksi. Häntä perivät kaksi hänen sisarensa tytärtä, jotka pitivät ukolle kelpo hautajaiset, saattaen hänen maalliset jäännöksensä ruumisvaunuilla, kaksi hevosta valjaissa, viimeiselle leposijalle.
Östra Finland oli samana päivänä korjannut sanojaan eli korjannut summaksi 2700 hopearuplaa
Asetus 9.8.1877 määräsi hopearuplan arvoksi neljää markkaa. Virallisesti Kymäläisen säästöt olivat näin 10 800 markkaa, mikä on on nykyrahassa noin 60 000 euroa. Tai hieman vähemmän, sillä Suomen esiteollisen kauden valuuttamuunnin (1534–1880) kertoo, että hopearuplan arvo oli hieman alle neljä markkaa.
ja niiden säilytyspaikaksi Yhdyspankin. He myös mainitsevat, että kyseessä oli "f. d. kyrkotjänaren", mikä yhdistyy Wiborgs Tidningin seurakuntauutisissa 8.10.1878 mainittuun suomalaisessa kaupunkiseurakunnassa kuolleeseen: "f.d. kyrkotjänaren Henrik Kymäläinen 73 år". Tarina oli ilmeisesti parempi ilman titteliä, sillä se jäi pois toistoista, joita julkaistiin melkein kaikissa Suomen lehdissä.
Seurakuntauutisesta huolimatta Kymäläisen hautausta ei ole tuomiokirkkoseurakunnan kirjoissa. Kuljettivatko sisarentyttäret vainajan aivan muualle? Hautausta en löytänyt Katihastakaan, eikä siellä ollut yhtään oikean ikäistä ja aikuiseksi elänyttä Henrik Kymäläistä. Myös yritys löytää Henrik Kymäläinen Hiekan esikaupungista vuoden 1877 henkikirjoista epäonnistui.
Salomon syntyi Loimaan Mellilässä 26.7.1768 rakuuna Henrik Mellbergin ja vaimonsa Maria Eriksdotterin perheeseen. Aikuiselämänsä aloitettuaan hän oli saman kylän Kyröläisen talon renkinä vuoteen 1788 ja seuraavat pari vuotta Hirvikosken kylässä kappalaisen isännöimässä Kiskossa. Siellä palveli myös Maria Andersdotter (s. 1760), josta tuli Salomonin vaimo (Loimaa RK 1781-85, 57; 1786-61).
1) Kun jaoin Helsingin peliini uuden ja vanhan palotornin kuvan, en näköjään uskaltanut edes väittää, että vanhempikin esitti palotornia. Tämä vahvistui, kun Hbl:ssä 9.1.1942 muisteltiin palontorjuntaa ja julkaistiin koko kuva Korkeavuorenkadun paloasemasta.
.jpg)
2) Viime viikolla Teemu Keskisarja oli otsikoissa, joten Hesari näki aiheelliseksi haastatella viimeisimpiä kustantajiaan Siltalaa ja WSOY:tä ja otsikoi: "Uusia kirjasopimuksia ei ole tehty". Mutta mites niiden vanhojen kanssa on? Keskisarjan Suomen ihmisten historian seuraus on minulta näköjään unohtunut pariksi vuodeksi, sillä viimeksi kirjoitin marraskuussa 2023:
Vuonna 2019 kirjoitin Keskisarjan lapsille tarkoitetun Suomen ihmisten historian odotuksesta. Huomasin 21.8.2023, että WSOYn sivuilla julkaisuajankohta oli syyskuussa 2023. Tätä kirjoittaessani WSOY:n sivulla on ilmestymisaikana lokakuu 2025. Seuranta jatkukoon.
WSOY:n sivua ISBN:lle 978-951-0-42161-1 ei enää ole olemassa. Finnassa roikuu vielä parilla kirjastolla vuoden 2017 tietue, Prismassa on myyntisivu ilman vuotta, mutta kirja "Ei saatavilla".
Elokuun lopulla Petteri Järvinen kyseli FB:ssä "Mistä suomeen on tullut termi "seisova pöytä"? Eivätkö kaikki pöydät seiso? Noutopöytä olisi paljon kuvaavampi.", mutta ei saanut kovin hyviä vastauksia. Tekoälyn käyttäjän kopioima vastaus alkoi "Suomen kielen ”seisova pöytä” on itse asiassa lainatermi, joka on tullut ruotsin kielestä: ”smörgåsbord” → suomeksi käännettynä otettiin käyttöön muoto ”seisova pöytä”.", missä ei ole kielellisesti päätä eikä häntää.
Tekoäly tiesi myös, että "Kun termi tuli Suomeen 1900-luvun alkupuolella, se suomennettiin hieman kirjaimellisesti niin, että ajatuksena oli: ruoka seisoo valmiina pöydällä, josta jokainen voi ottaa itse." Sanomalehtitekstien perusteella ajoitus näyttää pitävän paikkansa, sillä varhaisia esiintymiä ovat viipurilaisen Tervaniemen ravintolan mainokset, joissa tarjotaan "Seisova pöytä: Hyvä voileipäpöytä, lihaliemi pasteijineen ja kaksi lämmintä ruokalajia" (esim Wiipuri 5.2.1902).
Aiemmat seisovat pöydät vain seisovat. Poikkeuksena on ruotsalaisen kirjailija Sigurdin kertomuksen suomennos Rouva Westberg'in kesävieraat, jossa
Oltiin yksimieliset siitä, ettei niin monta mahtuisi istumaan ruokapöytään, vaan päätettiin syödä "seisoalla". Mutta kun överstinna huomautti, että voisi syntyä epäjärjestystä "seisovassa pöydässä", otti rouva Westberg hänen kohteliaasti kädestä ja talutti kunniasijalle... (US 15.5.1891)
Alkuperäisessä tekstissä seisova pöytä oli liikkeellä eli "ett gående bord". Tämä riikinruotsalainen käsite piti selittää suomalaisille sanomalehtilukijoille Hufvudstadsbladetissa 30.10.1869, kun kuvattavana oli Tukholman seuraelämä:
[Bordet] war stort och rikligt serveradt, men, o fasa! man satte sig icke till bords, utan trängdes deromkring för att komma öfwer en tallrik och någon af de många rätterna. Det war hwad swensken kallar ett "gående bord", en tillställning som man troligtwis icke wet af på någon annan ort af jorden, ett afskywärdt bruk och som lärer hafwa uppkommit endast derigenom, att man i Swerige, gästfrihetens land, bjuder så många gäster man kan komma öfwer, men ej alltid har så stort utrymme i matsalen, att man med beqwämlighet kan gifwa plats wid bordet, och likwäl äro de swenska matsalarne mycket rymligare än de franska.
.jpg) |
| Nya pressen 17.9.1889 |
Sääksmäen Jutikkalan torpparipariskunnalle 20.12.1828 syntynyt poika sai tapaninpäivänä nimen Carl Gustaf. Hän oli 14-vuotias muuttaessaan virallisesti vuonna 1842 Tyrvännölle, jossa hän kiersi renkinä vuosikymmenen (Tyrväntö RK 1841–1847, 489, 463, 405, 324; 1850–1856, 333, 459, 587, 723)
Vuonna 1854 Carl Gustaf muutti Pälkäneen puolelle, jossa hän meni 8.4.1855 naimisiin Erika Johansdotterin (s. 11.10.1830 Pälkäne) kanssa. Ilmeisesti Krimin sodan aikaan hänestä tuli sotilas, mutta hän oli jo entinen sotilas muuttaessaan Erikan kanssa vuonna 1859 Sääksmäelle. (Pälkäne RK 1852-1858, 384; 1859–1865, 436)
Käännös Sääksmäellä oli nopea, sillä pari muutti vuonna 1860 Tyrvännön Huunan kestikievariin, johon Carl Gustaf palkattiin renkivoudiksi. Kaikki ei ollut hyvin, sillä seuraavana vuonna Erika muutti yhteisymmärryksellä takaisin Pälkäneelle. Tai tältä tilanne näytti kirkonkirjoissa. (Tyrväntö RK 1857-1863, 591) Hämäläinen tarjosi lisätietoa 20.9.1861:
Tyrvännöstä. Tällä erällä on täältä kerrottava aivan oudonlainen ja merkillinen tapaus, jonka totuutta moni arvaten epäilee; mutta yhtähyvin on asia vissi, ja kaikki Monalan kylän asujamet taitavat sen todeksi vahvistaa.
Mainitussa kylässä Huunan kestikiivaritalossa palveli toista vuotta trenkivoutina Kustaa Matinpoika-niminen mies, hiljainen, siivo, taitava ja ahkera. Tosin oli hän ennen ollut viinaa rakastavainen, mutta noin 6 vuotta takaperin oli hän siitä kokonaan lakannut, niin ettei neljään vuoteen ollenkaan väkeviä maistanut. Samaan aikaan oli hänessä myös nähtävä hengellinen herätys, ja Jumalan sanan lukeminen oli hänen alinomainen ja rakkahin huvituksensa. Mutta tämä hartauden halu rupesi hänessä jälleen katoamaan, jonka ohessa hän taas alkoi joskus viinaa nauttimaan, vaikkei koskaan ylöllisesti. Yhtähyvin näytti tämäkin luopuminen aljetusta parannuksestansa ja muisto entisestä onnettomuudestansa viinan orjuuden alla hänen tuntoansa kovin vaivaavan, jonka lisäksi erittäin riitainen aviokumppani hänen elämätänsä katkeruutti.
Alkukesästä kävi hänen tilansa aina levottomammaksi; ei maittanut ruoka, eikä ollut työhalua; hän kuljeskeli öillä metsissä ja sanoi siellä taistelleensa pirun kanssa; sanalla sanoen, hän havaittiin olevan täyden mielen ja järjen puutteessa. Tämän vuoksi aivottiin häntä toimittaa lasareetiin, mutta sillä välin hän yht'äkkiä kotoa katosi 10:nä p:nä viimis heinäkuuta. Häntä haettiin metsistä ja muualta, mutta ei löytty, ja sentähden arveltiin, että hän oli itsensä hukuttanut taikka lähtenyt kauvemmaksi kuljeskelemaan.
Näin kului heinä- ja elokuut, eikä kadonneesta nähty eikä kuultu vähintäkään koko paikkakunnassa, siksi kuin hän maanantaina, 2:na p:nä tätä syyskuuta, taas ilmaantui kotona yhtä odottamattomasti, kuin hän oli kadonnutkin, mutta niin surkeassa tilassa, että sitä on työläs selittää. Hän oli ennen kadottuansa terve, vahva ja voimakas mies, vaan nyt niin huono, ettei kukaan voinut häntä muutoin kuin vaatteista samaksi tuntea, — horjuva luuranko rypistyneellä ja harmaankeltaisella nahalla peitetty.
Hän puhui nyt järkevästi; sanoi koko tämän ajan, 54 vuorokautta eli kahta päivää vaille 8 viikkoa, oleskelleensa metsässä ilman vähintäkään muuta ravintoa, kuin marjoja, niinkuin mansikoita, mustikoita ja puolukoita, — ja kielsi kysyttäessä ollenkaan muuta nauttineensa, eikä jyvääkään eli palkoa viljapelloista ottaneensa; — ei ole myös kukaan koko paikkakunnassa havainnut mitään kadonneen. Tosin hänen muotonsakin todistaa, ettei hänellä tällä pitkällisellä paaston ajalla ole runsasta ja lihavaa ravintoa ollut, mutta yhtähyvin on suuri ihme, kuinka ihminen taitaa niinkauvan hengissä pysyä ainoasti marjoilla. Mitä on 28:an päivän rankaistus vesikopissa, jossa syödään ruisleipää, tämän pitkällisen vapa-ehtoisen paastoomisen suhteen? Toisella viikolla metsässä ollessansa, sanoi hän näljän kovimmasti häntä vaivanneen, mutta sen jälkeen vähän helpottaneen. Majapaikkana oli hänellä ensin sia sammalista, ja heinänteon jälkeen oleskeli hän heinäladoissa; — hän sanoi usein ihmisiä nähneensä, mutta aina heitä karttaneensa; välistä oli hän aikonut kotia lähteä, mutta ei ollut siihen mieltä, eikä kukatiesi aina voimiakaan; ja suuri ihme on, kuinka hän vihdoin niin heikoilla voimilla metsästä pääsi.
Parin päivän Huunalla oltuansa pyysi hän itsiänsä saattamaan vanhempainsa tykö, jotka ovat torpilla Jutikkalan alla Sääksmäessä, joka myös tapahtui. Saapi nähdä, vieläkö hänestä voi tulla terve ja työhön kykenevä mies.
Carl Gustaf tuli Tyrvännöstä 13.3.1862 Helsingin keskusvankilaan irtolaisena ja pääsi vapaaksi 5.5.1863 (Helsingin keskusvankila RK 1860-1873, p. 67)
.jpg)
